Enemmän ja vähemmän kootut ajatukset Tansaaniasta

Moni sukulainen on siellä varmasti odotellut että kirjottaisin tänne, ja olen itsekin odotellut pientä inspiraatiota, joten nyt katsotaan kuinka syvälle päähäni päästään.

Olen edelleen aika hämmentynyt tästä valon vähäisyydestä. Muutama viikko sitten istuin terassilla ihmettelemässä auringonnousua, koko aurinkoa kun en ollut nähnyt matkani jälkeen. Höyryävä kahvikuppi kädessä tuijottelin aurinkoa ja kaipailin Tansaanian lämpöä. Jalat visusti tutisten ja kädet kaikin puolin jäässä avasin facebookin ja katselin uutisvirtaa, ja lueskelin useaa "oo ihanaa kun on kevät"-tyyppistä päivitystä. Lumi oli Vaasaan satanut kahta päivää aikaisemmin. No, vaikka aurinkoa katselin, tunsin asuvani luolassa, sillä kello oli 10:45 ja tämä ns. aurinko ei kyllä puskaa korkeammalle ylettynyt, ennen kuin se laski taas. Koin hetkellisen hajoamisen, koska olin paistatellut ekvaattorin alapuolella koko syksyn jouluun saakka. Siinä hetkessä hoksasin ensimmäistä kertaa, että nyt voin hymy huulila muistella kaikkea mahdollista Tansaaniasta haluamatta sinne takaisin niin paljon että sattuu. Olin siihen menessä ollut jotenkin sellaisessa "lähdössä ihan just kohta takaisin"- mielentilassa, enkä oikeen osannut asettua takaisin kotiin. Hyväksyin silloin hetkellisesti, että tämä reissu on nyt ohi, ja tältä osin onkin, mutta nyt kaksi viikkoa myöhemmin tiedän, että ei varmana ole ohi - tämä reissu oli vasta alkua ja tulee päivä jolloin lähden uudelleen.

Olen kertonut lähteväni uudellen lähes jokaiselle joka on kysynyt "no, meinaatko mennä takaisin?", ja lähes jokainen on sanonut, että "hei mää tuun sitten mukaan ens kerralla kun sää lähdet". No, tietenkin, kaikki apu on siellä on tarpeen ja sinne saa mennä ihan kuka vaan. On kuitenkin asioita mitä ei ymmärrä ennen kuin on itse sen kokenut, ja on mahdotonta ymmärtää millainen maa(ilma) se on ellei siellä ole itse ollut. Sen vuoksi olen ajatellut kertoa muutaman asian, jota sinne lähtevän kannattaa miettiä ennen sinne menoa. Ensinnäkin, en lähde reissuun henkilön kanssa, jonka tarkoitusperä on mennä kahdeksi viikoksi valokuvaamaan orpolapsia, jotta voisi postata kuvan itsestään facebookiin. He ovat lapsia, ei koiranpentuja. Leijonia, kirahveja ja muita eläimiä siellä on, jos olet kiinnostunut lähtemään vaikka safarille. Ilembulan lapset ovat kuitenkin ihmisiä, jotka olivat aluksi minulle tuntemattomia nappisilmiä, mutta joista tuli niin uskomattoman rakkaita, että en halua että heitä koetaan nähtävyytenä. Eli jos sinne lähtee, henkilökohtainen näkemykseni on, että Ilembulan orpolapset eivät ole nähtävyys, vaan he ovat äidittömiä ja isättömiä lapsia joilla on hauras sielu. Ihmiset, joilla on aikomuksena tulla sinne safarin jälkeen pariksi päiväksi itseään varten "käväsemään" vaikka kokeakseen millaista on olla Afrikkalaisessa orpokodissa, ovat itseasiassa enemmän haitaksi kuin hyödyksi, minun näkemykseni mukaan. Tai no, olisiko suomalaiselle lapselle hyväksi, jos tarhatäti vaihtuisi joka päivä? Nämä lapset ovat sitä paitsi niin paljon herkempiä, koska he eivät ole tasapainoisia lapsia. He hymyilevät lähes kaikille, joka on tietenkin turistille kivaa, mutta oikeasti se kertoo, että lapsi ei ole kehittänyt itselleen itsesuojeluvaistoa tuntemattomilta. Osa lapsista tarrautuu kaikin voimin kiinni syliin, mikä on turistille hellyyttävää, mutta oikeasti kertoo siitä, että lapsi ei tiedä milloin pääsee seuraavaksi turvallisen ihmisen syliin. He eivät saa tarpeeksi kosketusta, mikä on ihmiselle elintärkeää. Mutta se ei ole mielestäni oikein, että lapsi joutuu hakemaan kosketusta tuntemattomalta turistilta, jolla ei ole aikomusta auttaa tätä lasta oikeasti, vaan kuvata, kuin jotain objektia, näyttääkseen muille kuinka hyvää ihminen on. Jos sinne menee, on siis muistettava missä on ja mitä tekemässä, eikä sinne kannata lähteä viikoksi. 

Toinen asia mitä olen kuullut paljon on "sää oot tehnyt niin tärkeää työtä.". Olen kaikista kehuista kiitollinen, olen vain vähän huono ottamaan kehuja vastaan, koska olen koko elämäni ottanut vastaan kritiikkiä sekä perheeltäni että sellaisilta "Ellan-maanpäälle-palauttajilta", jotka eivät välttämättä minua edes tunne, mutta silti ärsytän heitä jotenkin, kun en ole, enkä ole koskaan ollut hissukka. En voi sille mitään, enkä osaa olla erilainen. Jos teen jotain, teen sen täysillä tai en ollenkaan. Se tunne, kun joku antaa positiivista palautetta sanomatta sen jälkeen "mutta" on todella ihanaa, ja antaa lämpimän tunteen ja hymyn huulille. Miten tämä nyt liittyi tuohon "olet tehnyt tärkeää työtä"- lauseeseen, niin joo, olen saanut tehdä tärkeää työtä, mutta ette voi kuvitellakaan kuinka paljon minä heiltä opin. Kukaan heistä ei pyytänyt minua sinne avuksi, mutta sain auttaa, ja opin heiltä, heidän kulttuuristaan, elämäntavoistaan, arjestaan ja arvoistaan niin uskomattoman paljon. Jos pitäisi valita yksi asia ylitse muiden, niin ehdottomasti heidän positiivinen elämänkatsomus on se, mitä haluaisin kantaa sydämessäni loppuelämäni. Heitä ei kassajonot, bussiaikataulut, ja yleinen odottelu suututa, vaan ihan oikeasti, he nauttivat hetkestä ja ottavat iisisti. Tänään en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, sillä naapurini piti minulle kiukkuisen palopuheen, koska olin laittanut meidän roskapussin heidän taloyhtiön roskikseen. Tiedän että olin laiska mutta se oli lähempänä, ja siis ihan oikeasti, en yleensä kirjoita kirosanoja, mutta voi vittu. "Tää-on-mun-tää-on-sun-älä-ota-se on mun" on niin syvällä suomalaisten selkärangassa, että jopa roskapöntön jakaminen sattuu, ja voin kertoa että tällaista ei ikinä tapahtuisi Tansaaniassa. Tansaaniassa turhasta ei kitistä, autetaan toisia vaikka ei olisi mitään mistä antaa, ja siis toivoisin, että jokainen masentunut suomalainen adoptoitaisiin kuukaudeksi Tansaanialaiseen perheeseen oppimaan elämän iloa ja valoa.  Sinne lähtevän kannattaa pitää mielessä, että monen asian he taitavat paremmin kuin me, vaikka luulemmekin olevamme parempia kuin muut koska meillä on kaikkea. Jos toista arvostaa, saa itsekin arvostusta, mielummin avoimin mielin oppimaan, kuin opettaamaan, silloin saattaa jopa opettaa jotain vahingossa. 

Yksi asia mikä minua usein huolettaa on Mufindin orvot. Mufinsissa olimme tosiaan vain viikon, enkä samalla lailla ehtinyt tutustua lapsiin. Mikä minua huolettaa on kuitenkin se, että Mufindissa oli todella kova pula vaatteista ja vaipoista, ja koska se on vuorilla, siellä on tosi kylmä auringon laskun jälkeen, eikä taloissa ole lämmitystä. Mufindissa on nykin tyyliin 13 astetta ja sataa. Itse palelin todella paljon siellä iltaisin, joten voin kuvitella kuinka paljon pikkuiset palelevat. Lähetin sinne paketin vaatteita ja vaippoja joita oli tullut ystäviltä ja tutuilta annettavaksi orvoille, ja voin nyt siis kertoa, että 10kg vaate&vaippalähetys on päässyt perille Mufindiin. Osaa pyysin Heliä jakamaan kyläkäyntien yhteydessä tarvitseville ja loput orvoille. Edelleen, jos omistat kestovaippoja, lasten vaatteita, eteenkin pitkähihasia paitoja ja lämpimiä housuja, ja haluat lähettää niitä Tansaanian orpolapsille voit tehdä sen osoitteeseen

LEENA PASANEN
P.O BOX 5
ILEMBULA VIA IRINGA
TANZANIA

Saimme myös paljon pehmoleluja lähetettäväksi, ja lähetän ne seuraavassa paketissa, koska ne eivät nyt mahtuneet mukaan. Priorisoin kuitenkin aina kestovaipat ja pitkähihaiset vaatteet ensimmäisenä lähetettäväksi. Jos sinulla on kestovaippoja joita voit lahjoittaa, voin laittaa ne seuraavassa paketissa menemään. (sähköpostini on ella.vahtiala@novia.fi) Mufindissa lapset kiedotaan muovipussiin, koska vaippoja ei ole tarpeeksi, ja se on todella kurjaa.

Olen kuullut Helin kautta tämän hetkisiä Tansaania-uutisia, ja ehkä osa teistä muistaa pienen Zulea-tytön joka odottaa ihonsiirtoa? Zulean tukijoukoille voin siis kertoa, että koko pään kattavaa haavaa alettiin hoitamaan silloin viikkoa ennen joulua Ilembulan sairaalassa antibioottigeelillä, ja haava alkoi paranemaan vähitellen. Kuvien perusteella se ei Tammikuun alussa näyttänyt ainakaan yhtä pahalta kuin ennen. Ihon siirtoa suunniteltiin, ja haavan paranemisen perusteella lääkäri oli todennut, että se voi jopa parantua siihen kuntoon että ihonsiirto olisi mahdollinen. Siitä täytyi kuitenkin ottaa koepala ja lähettää Mbeyaan tutkittavaksi, jotta tiedetään, että onko siinä jo syöpä vai ei. Vastausta odotellaan lähipäivinä. Zulea sai lähteä kotiin parisen viikkoa sitten, mutta hän sai päivämäärän jolloin pitää tulla takaisin Ilembulaan jatkamaan (toivottavasti) hoitoa.

Nyt tuli syvällistä sanomaa taas niin että oksat pois. Muistakaa, että minun näkemykseni ja ajatukseni ovat vain minun näkemyksiäni, eivät välttämättä "oikeita", kuka lie sen sitten määritteleekään. Tällaisia asioita olen kuitenkin matkan jälkeen pohtinut. Nyt siis yritän ottaa kaiken ilon irti tuosta puskan peittämästä auringosta. Mieheni haluaa sitä piatsi, että minäkin innostun kuntosalitreenaamisesta, joten aijon nyt yrittää innostua 3x viikossa. Ma-ke-pe. Oujees. Sitä ja muuta arjen höpötystä ajattelin bloggailla osoittessa ellsmaj.wordpress.com . Tänne laitan Afrikka-tekstiä ja  kuvia sitten kun on sen aika ;)

Palautus kotimaahan

Lupasin kirjottaa vielä jonkin aikaa tänne asioita ja ajatuksia, jotka jäivät kertomatta Tansaaniasta. Syy miksi en postaillut joka päivä Tansaaniassa oli, että yhden blogipostauksen väntämiseen saattoi mennä siellä koko päivä, hitaampaakin hitaaman nettiyhteyden kanssa säätäminen oli hermoja raastavaa ja sähköt menivät aina kun olimme unohtaneet ladata ipadin. Nämä olivat kuitenkin asiota, joista muistimme aina härnätä toisiamme Hellun kanssa, kun jommalla kummalla meni totaalihermot jostain pienestä asiasta, esim "facebook ei lataa" tai "mulla on nälkä" oli jompikumpi aina muistuttamassa "on sulla niin rankka elämä"-tyylisesti, jotta muistaisimme missä olemme, eli kylässä jossa joka kolmannella on HIV, ruoka on riisiä ja ugalia ja niistä lukuisista aliravituista lapsista ja aikuisista puhumattakaan. Tansaanialaiset syövät yleensä kerran päivässä ja painavat töitä aamu kuudesta auringon laskuun. Joka päivä netissä oli sitä paitsi yksi päivä pois jostain muusta, ja en nyt väitä että joka hetki tein mitään elämää suurempaa, mutta silti. Nyt kun ymmärrätte mitä tarkoitan, voin harrastaa tätä suomalaistä ääneenvalitusta vielä hetken ja kertoa, että sähköt menivät myös aina kun olin ajatellut mennä suihkuun "sitten vähän myöhemmin". Aamulla ja valosalla se ei olisi niin haitannut, mutta 18.30 jälkeen tuli pimeää ja kynttilänvalossa suihkutteleminen ei ollut ihan minun top 1 puuhaa, vaikka onnistuuhan se niinkin ja välilä oli pakko. Nyt tulee heti mieli kirjottaa itselleni "voi kyllä sulla on ollut rankka elämä" tähän väliin, kun ei ole Heliä tässä vieressä siitä muistuttamassa.

Monet kysyivät miltä tuntuu olla taas Suomessa. Ensireaktioni Suomeen ja rakkaaseen kotimaahani koin jo Istambulissa, kun lentokoneessa vieressäni istui suomalainen nainen. Kyseisen vierustoverin nimeä en saanut missään vaiheessa selville, mutta ennen kun kone oli ilmassa sain tietää, että hän ei halua istua keskipaikalla, koska keskipaikka on huono paikka, ja hän oli tehnyt check innin jo monta viikkoa sitten, joten hänen olisi automaattisesti kuulunut saada ikkuna tai käytäväpaikka. Sain myös tietää että hänellä on flunssa, maha on ollut kipeä, hänellä on iskias, gluteeniton ruokavalio ja että lentoyhtiö ei osaa valmistaa gluteenitonta ruokaa, tai no ainakaan hyvin, koska joku oli tarjonnut hänelle leipää, vaikka hän oli selvästi ilmoittanut ennalta lentoyhtiölle, että hänellä on gluteeniton ruokavalio, ja luulisi nyt ison firman tietävän mitä se tarkoitta. Intiassa hotellihuone oli ollut kylmä, ja sen vaihdettuaan ei hän ollut nukkutunt lainkaan koska uuden huoneen lähistöllä oli rakennustyömaa. Nainen pyysi saada vaihtaa paikkaa myös lentokoneessa, mistä helpotuin suuresti, mutta hän tuli hetken päästä takaisin koska paikka ei miellyttänyt. Olin kuullut 15 minuutissa enemmän valitusta kun koko 2,5 kk aikana yhteensä, joten tuijotin mieli täysin turta edessäni olevaa penkkiä, mutta mielessäni hakkasin päätäni sitä vasten, ja mietin, jos tätä jatkuu koko lentomatkan ajan suomeen, olisiko tarpeeksi aihetta tehdä anonyymi ilmoitus terrorismista ennen nousua?

Tansaaniassaha mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, stressiä ja kiirettä ei tunneta, joten kyllä, oli vaikeaa palata takaisin. Olen nyt ollut puolitoista viikko Suomessa, ja alan pikkuhiljaa taas tottua elämän pieniin ihmeisiin, kuten että vesi joka tulee hanasta on juotavaa, sen lämpötilaa voi säädellä (!!!), akkuja ei tarvitse ladata koko ajan, pissalle ei tarvitse mennä varmuuden vuoksi,  taskulamppua ei tarvitse kantaa mukana, netti toimii, ruokaa on ja se on hyvää (siis paitsi maultaan, niin se ei myöskään ole vähän homeessa, kuten esim. juusto, joka oli ollut jääkaapsissa, ja sähkökatkoksen tullen ollut huoneenlämmössä vuorokauden, ja sitten taas kylmässä..ja sitä syötiin silti) mutta ennen kaikkea kaikki materiaali mitä haluta saattaa on ostettavissa, kysymys täällä  ei ole siitä etteikö vaikka Buranaa ole saatavilla koko maassa. 

Sulattelen vieläkin kaikkea kokemaani, ja odottelen, milloin tajuan itse mitä kaikkea olen tämän syksyn aikana kokenut. Olen todella kiitollinen kaikesta tuesta mitä olen saanut, ja on ollut todella kivaa kuulla kuinka moni on ollut reissustani kiinnostunut ja mielenkiinnolla seurannut. Eli kiitos kaikesta palautteesta!
Olen vielä vähän "hujalla", on niin vaikeaa selittää ja pukea kaikkea sanoiksi, joten nämä jälkitunnelmat taitaa tulla pienissä osissa sitä mukaa kun itse pysyn kärryillä. Tiedän tehneeni paljon asioita, joita moni ei varmaan tule ikinä kokemaan, mutta samalla tuntuu niin oudolta kun en osaa myötäelää omaa elämääni vielä kunnolla, tai tajuta, että tässä tarinassa päähenkilöna on ollut minä itse, eikä joku muu jonka tarinaa kerron, vaan omia kokemuksiani. Kertomani asiat, jotka kuulostavat todella hirveiltä, ja niinäkin hetkinä kun tunsin itseni täysin olemattomaksi, voimattomaksi ja tietämättömäksi, oli minulla minulla jotenkin turvallien olo ja tiesin, että Taivaan isällä on koko ajan homma hallussa, eli hakuna matata.

Paluumatkani kotiin jännitti aika lailla, koska minun piti matkustaa kotiin yksin. Ensin 200km Mbeyaan autolla (Hellu ja Asha lähti saattamaan) sitten pienellä lentokoneella Dar es salamiin, Darista Istambuliin ja sieltä kotiin. Darissa minulla oli 10h odotus, joten olin ajatellut meneväni hotelliin siksi aikaa, mutta päädyinkin istumaan hotellin ravintolaan koska huone siellä maksoi 120 dollaria. Rahat olivat muutenkin vähissä, joten ajattelin, että jos kehtaisin istua täällä about 01.00 yöllä, voisin sitten mennä lentokentälle, sillä lentoni lähti vasta myöhään yöllä ja siellä olisi kuulemma pitänyt odotella ulkona. Luulin, että hotellissa on pankkiautomaatti, mutta kävi ilmi että ei ole, kuskini halusi 60 dollaria kyydistä ja minulla oli käteisenä 47 dollaria ja 30 000 TSH, ja jotain shillinkihiluja mikä on noin 15€. Rahani riittäisivät siis juuri ja juuri kyytiin, mutta en pystyisi istua hotellin ravintolassa tilaamatta mitään ja olin sitä paitsi sylnyt viimeksi aamupalaa 12 h aikasemmin. Ainoa kortti mikä minulla oli mukan on tämä ihana kapistus nimeltä visa electron, oikea visa ei kerennyt luokseni postissa, enkä tiennyt toimiiko electron ravintolassa, ennen kun olin jo tilannut ensimmäisen juomani. Jos se ei toimisi, olisin jo nyt miinuksella. Onnekseni kortti toimi, koska lähin automaatti oli kadun toisella puolella, mutta oli jo pimeää, ja tuolla 2,5 miljoonan ihmisen kaupungissa, jossa tunsin yhden, oli liian riskialtista lähteä pimeällä kulkemaan. Nauroin lentokentällä itsekseni, että meniköhän tämän nyt vähän liian tiukille, kun huomasin että lompakossani on rahaa jäljellä 1 dollari.

All for today, jatkan kirjoittamista taas joku toinen päivä kun saan ajatuksia kasaan ja lisään myös kuvia paremmalla ajalla.

Hyvää uutta vuotta!

- Ella

Via Mufindi

Vuoristokylä Mufindi oli kaikkea keskellä ei mitään. Maisemat olivat hulppeat vuorien ja sademetsän ympäröimässä kylässä. Itse kyläkylä oli vähän korkeammalla kun missä me asuimme, sillä vapaaehtoisten maja oli rakennettu orpokotien viereen. Mufindin kuusi orpokotia on suunniteltu nimenomaan kodiksi näille lapsille, jotka eivät 2-vuotiaina pääse isän tai muiden sukulaisten luo. Ikähaitari oli siis pikkuvauvasta teineihin. 

Orpokodit olivat tunnelmaltaan todella lämpimiä, sillä jokaisessa orpokodissa asui Mama. Lapset vaikuttivat henkisesti terveemmiltä, kuin esimerkiksi ilembulan orpolapset. Tästä esimerkkinä, että Mufindin orvot tulivat reippaasti syliin, mutta eivät takertuneet kaksin käsin kaulan ympäri itkua huutaen kun heidät päästi alas. Materialistista puutetta heillä kyllä oli senkin edestä. Äiti lähetti paketillisen vaatteita, joita on tullut sukulaisiltä ja ystäviltä tänne vietäväksi. Vien ne kaikki Mufindiin, koska siellä ei todellakaan ollut varaa valita mitä lapselle laittaa päälle. Vuorilla oli auringonlaskun jälkeen oikeasti kylmä, eikä taloissa ole tietenkään lämmitystä. Sukat, pitkähihaset paidat ja sellaiset ysärilegginsit mitä ainakin itselläni oli pienenä päällä, ovat Mufindiin enemmän kuin tarpeen, kestovaipoista puhumattakaan. Vaippoja oli todella huonosti, ja siksi vauvoilla olikin vaippana harso ja muovipussin riekale. Voitte kuvitella kuinka hyvin ne piti, tai kuinka nihkeältä te tuntuvat. Kaikki pyykit pestään tietenkin käsin. 

Mitäs muuta? 

Mufindissa asuu Amerikasta Mufindin peräkylään muutanut Wintonin perhe. Mies on professori, ja heillä on 9000 oppilasta kyläkouluissa ympäri Tansaaniaa, Malawia ja Ruandaa. Vaimo Susan ei ole koulutukseltaan hoitaja, mutta itseoppinut sellainen, ja arvostukseni häntä kohtaan on mieletön. Susan kulkee kylillä talosta taloon etsien köyhiä sairaita, joilla ei ole mitään chänssiä maksaa sairaalakäyntejä, lääkkeistä puhumattakaan. Hän on tavallaan  Mufindin "Leena Pasanen", syy Mufindin peräkylien HIV-tietoisuuteen ja on siis estänyt monen ihmisen sairaudenetenemisen jarruttavien lääkkeiden avulla. Ei täällä kukaan ennen Susania tiennyt mikä HIV on ja miksi ihmiset kuolee kuin kärpäset.

 

Alla on kuva kylällä tapaammesta miehestä, kahdeksan lapsen yksinhuoltaja-isästä, joka kuolee kohta AIDS:iin. Kävimme yhdessä Susanin, Leenan ja kahden muun suomalaisen sairaanhoitajan kanssa hänen luonaan viemässä kipulääkettä ja muuta oloa lievittävää asiaa. Ei ole sanoja, jotka riittävät osoittamaan tarpeeksi myötätuntoa tälle miehelle. Luojan kiitos täällä saa sanoa "pole". Mikään suomenkielinen sana ei kuvaa tätä myötätunnon ilmaisua paremmin. Tuon ihmisen luona Afrikan todellisuus iski jälleen vasten kasvoja, vaikka välillä täällä olemiseen tottuu niin ettei HIV-tä enää "näe" samalla tavalla. Tai siis, miten tämän nyt selittäisin oikeasti? Siis, suomessa ollessani minulle HIV:llä ei ollut kasvoja. Se oli sairaus, josta olen lukenut lukemattomia lehtisiä, keräyslippaita, joiden ohi olen kävellyt, ja sairaus "jolle ei voi mitään". Täällä olen kuitenkin oppinut, että kyllä voi. Meillä täällä Ilembulassa ja lähistöllä olevassa kylässä testataan ihmisiä jatkuvasti, sen mukaan, mitä testiin tarvittavaa reagenssia on saatavilla. Jokainen raskaana oleva nainen joka osoittautuu HIV-positiiviseksi ja saa mahdollisuuden aloittaa estolääkityksen raskauden aikana, tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsen HIV-tartunnan mahdollisuus on n. 2%, eli hyvin pieni, ja estää siten taudin leviämisen. Muutkin, kuin raskaana olevat, saavat lääkkeiden avulla monta vuotta lisäaikaa, esimerkiksi olemaan lapsille hyvä isä ja perheen elanto, kuten tämä mies on Susanin kertoman mukaan esimerkillisesti ollut. Täällä Tansaaniassa ollessani olen kuitenkin myös sokeutunut eri tavalla tähän tautiin. Leikkurissa työskentelen olettaen että jokaisella on HIV, oman turvallisuuteni vuoksi, mutta siis en kyllä enää ikinä pelkäisi kätellä HIV-positiivistä ihmistä, sillä ei se kättelemällä tartu. Heidän kassaan on jatkuvasti tekemisissä, he ovat työkavereita, kylän lapsia, isiä, äitejä, siis tavallisia ihmisiä.

Viime sunnuntaina osallistuin Ilembulan "kids clubiin", joka on myös nurse Aidan aikaansaannoksia, eli tämän saman ihailtavan ihmisen joka myös pyörittää aikaisemmin mainittua palliative care-ryhmää. Tänä sunnuntaina Kids clubiin oli tullut n. 50 HIV-positiivistä lasta ja kourallinen vanhempia. Kids clubin tarkoitus on kertoa lapsille heidän sairaudesta, mutta myös antaa vertaistukea lapsille ja vähentää sairauden tuomaa häpeän määrää. Mitä vähemmän HIV on tabu, sitä helpommin ihmiset menevät testeihin, ja mistäs sen parempi aloittaa tämä asennemuutos kuin lapsista. Osa lapsista oli kävellyt 20 km kids clubiin, mutta sen verran oli kyllä leveää hymyä koko porukka kun eteen laitettiin mehua ja keksiä, että näytti olevan tulemisen arvoista.  

Minä ja nurse Aida töissä

Joku on ehkä kuullut pienestä Zulea tytöstä, jonka vuoksi pystytimme pienen fb-keräyksen. Zuleaa odotetaan tänään Maanantaina saapuvaksi Ilembulaan, ja rahat ihonsiirtoa varten on koossa! Toivottavasti leikkaus voidaan suorittaantällä viikolla jotta pääsen mukaan seuraamasn, ja onpa hänelläkin sitten yksi tuttu naama leikkaussalissa. Kiitos kaikki te, jotka osallistuitte keräykseen. Kerron Zuleasta vielä myöhemmin lisää kun uutta tietoa tihkuu. Ihanaa, että siellä Suomessa on niin monta auttavaa kättä! 

Zulean haavanhoitoa

Nyt sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, meillä oli viimeviikolla vieraita täällä Ilembulassa! Mufindista paleltuneena ja nälkäisinä löytyneet  Anni ja Maria suomesta, jotka urheasti tsemppasivat kolmatta viikkoa paikallisessa kotimajoituksessa Mufindin peräkylässä. Tytöt ovat siis eläneet paikallisittain syöden lähinnä styroksin ja veden sekoituksen makuista maissivelli-ugalia, riisiä ja pottusoppaa. No ajattelimme, että he tarvitsevat pienen breikin, ja kutsuimme heidät tänne meille Ilembulaan, johon houkuttimeksi kelpasi "Meillä on suihku". Maria oli löytymisvaiheessa jo täysin paikallistunut, ja kysyi, "No onko teillä mitään vatia missä pestä vaatteet?" Johon vastasimme "No siis meillä on lavuaari". Anni ja Maria ovat hieno esimerkki siitä, miten tsempataan toisiaan niin myötä, kuin vastavadissa, ja myös hieno muistutus siitä, miten meidän omat standardit "hienosta elämisestä" ovat madaltuneet. Tänään loikoilimme Helin kanssa meidän puoliksi romahtaneella takaterassilla, ja mietiskelin rahan kulutusta sanoen "Mieti kuin paljon rahaa menis jos täällä olis joku kunnon kauppa, kuten esim Oryx". Oryx on about kahden neliön kokoinen huoltoasema, josta toki saa paljon tavaraa näihin olosuhteisiin verrattuna, mutte se että milloin siitä tuli minulle kunnon kauppa on minulle pieni mysteeri. Suomessa ilmeisesti pyörryn onnesta R-kiskalla. Minä ja Heli eletään täällä kuitenkin kuin kuninkaalliset paikallisiin verrattiuna, vaikka meillä ei ole esim jääkaappia tai hellaa, tai no, oikeastaan mitään mitä meillä suomessa on. Ruoka on sitä mitä mamat osaavat tehdä perunasta, pastasta, porkkanasta, riisistä, sipulista, paprikasta ja tomaatista ja sitkeistä lihapaloista, eli aika yksitoikkoista, mutta ei siinä mitään vikaa ole. Mufindissa luonamme asui yhden yön kämppiksemme vieraana paikallinen 19-vuotias tyttö Maria. Syöimme meidän Mufindin maman tekemää ruokaa yhdessä, ja kysyin, että mitä hän yleensä syö kotona? Siihen tyttö vastasi, että "Ugali and rice". Jaajaa... Jatkoin kysymällä, mites jouluna, syöttekö jotain erityistä? Johon hän sanoi reippaasti "Yes, if my mother has money then also potato". Aloin hiukan häpeillen lappaamaan suuhun edessämme olevaa ruokaa, jota en ollut ajatellut syödä loppuun, koska se oli mielestäni pahaa. Ajattelinkin vaihtaa puheenaihetta, ja kysyin häneltä, että mitä hän touhuaa koulun jälkeen? Siihen tyttö vastasi että "fetsh water" ja minä olin tukehtua currykastikkeeseen häpeillen omaa hyvääosaisuuttani. 

Tässä vielä muutama asiaankuulumaton kuva kuluneelta viikolta!

Mufindin koululaisia

Minä ja kaverini Enjo, "Vitanooo!" 

Annin ja Marian naapurinlapset, jotka kuulemma eivät osaneet mm. Ilmeillä ja näyttää kieltä vielä n. kk sitten

Rakas pieni Abigail ja hämmentävä kylpyhetki

Hyvää joulunodotusta!

Tavarataivas

Kerroin jo aijemmin pienestä tytöstä, joka on valloittanut sydämeni täysin. Yritin saada yhteyden hänen isään orpolan mamojen kautta ja viesti oli vihdoinkin mennyt perille, joten Abigailin isä Leonard tuli käymään Ilembulassa. Abigailin isä on neljän lapsen yksinhuoltaja, Abigailin äidin kuoltua synnytykseen viisi kuukautta sitten. Keskustelimme ja kyselin yhtä sun toista perheen elämään liittyvää, jotta tietäisin miten voisin tukea parhaiten tämän pienen lapsen tulevaisuutta. 

Selitin, että suomessa kaikilla lapsilla on kummit, ja haluaisin olla Abigailn kummitäti. Haluan varmistaa, että Abigail pysyy koulussa, eikä esimerkiksi jää peltotöihin vanhempana koulun sijaan. Jossain vaiheessa kysyin myös Abigailin koko nimen ja muut tiedot, koska hänen potilaspaperit ovat hukassa ja niitä tarvitsee jos hän sairastuu. Isä sanoi että toista nimeä ei ole, mutta pyysi minua keksimään sellaisen! Olin todella otettu, vaikka mieleeni ei kyllä putkahtanut mitään järkevää nimiehdotusta. Kysyin siksi Abigailin äidin nimeä, kun ajattelin, että hänen olisi kiva kantaa jotain muistoa äidistään, kun yhtään muistikuvaa äidistä ei tytöllä ikinä tule olemaan. Joten siinä hän nyt on, Abigail Rhoida Sapali -minun rakas kummityttöni.

Mitäs muuta? 

Täällä lembulassa on pulaa lähes kaikesta, mutta samaan aikaan täällä on paljon sellaista tavaraa mitä sairaalan on lähetetty ulkomailta mutta lojuu kontin pohjalla käyttämättömänä. Kun sain kuulla asiasta meinasi minulla mennä totaalihermot, en voinnut käsittää miksi minun pitäisi yrittää lähettää tänne mitään jos niitä tavaroita ei kuitenkaan käytetä. Mietiskelin pari päivää ja juttelin paikallisen anestesiologin kanssa asiasta. Tein listan asioista mitä täällä heidän mielestään tarvitsee, sen sijaan että mietiskelen mitä he minun mielestäni tarvitsevat. Täällä kun leikkaussali pyörii ilman saturaatiomittaria, he eivät koe/tiedä tarvitsevansa vaikka sydänkäyrää piirtävää EKG-laitetta. Ja vaikka EKG olisinkn, mitä väliä sillä nyt loppupeleissä on kun ei kaapissa ole muuta kuin adrenaliiniä in case of reaaaaaaaaal emergency,  eikä defibrilaattoria ole. Jos verenpaineet laskee tosi alas ei vaihtoehtoja ole montaa muuta kun tippa täysille ja kädet ristiin. 

No, ei siinä sitten mitään. Olin kotona kun meidän amerikkalainen osa-aika kämppis Lincoln soitti ja kysyi osaanko saksaa. Kerroin, että olen lukenut lukiossa neljä kurssia, enkä todellakaan tule puhumaan kenellekkään saksaa, mutta ymmärrän kyllä tekstiä, jos olen ainoa saksaa edes vähän ymmärtävä tässä kylässä. Lincoln oli löytänyt tietokoneen, mitä kukaan paikallinen ei osanut asentaa ja siksi lojui käyttämättömänä nurkassa. Täällä ei ihan kovin moni ole koskaan käyttänyt tietokonetta, joten Lincolnin oli tarkoitus näyttää ATK:n alkeet. Ongelmana oli, että kone oli lahjoitus saksasta jossa on saksankielinen Windows XP- käyttöjärjestelmä, ja kieli olisi pitänyt osata vaihtaa englanniksi tai swahiliksi. Eli jos täällä on ketään kuka tietää miten windows xp:ssä vaihdetaan kieli ilman asennus cd:tä niin kertokaa please.

Siinä hetkessä kuitenkin tajusin, että eivät nämä ihmiset tahallaan jätä lahjoitustavaroita käyttämättä, he eivät vain tiedä miten niitä käytetään. Otin siis asiakseni opettaa heitä käyttämään näitä juttuja mitä täällä jo on, tai ainakin niitä mitä itse osaan käyttää. Enhän itsekään todellakaan tiedä miten jokaista vempainta käytetään. Toissapäivänä olen kuitenkin opettanut neuvolasssa miten ruotsista lahjoituksena tullut hemoglobiinilaite toimii, sekä samana päivänä leikkurin anestesiologille kanyylin päälle laitettavan teippilapun tarkoitus. Heille kaikki paketit näyttävät samalta, ja saman kanyylilapun voi myös tehdä tavallisella teipillä, tosin se on hankalampaa ja aikaa vievää, mutta toimii, joten eivät ole siksi perehtyneet asiaan. En minäkään varmaan suomessa avaisi jokaista pakettia, jonka käyttötarkoitusta en tunne ja jossa on päällä mahdoton määrä swahilinkielistä tekstiä. 

Tänään menimme yhdessä neuvolan ylihoitajan sekä hommamies Davidin kanssa availemaan amerikasta tullutta konttia. Kontti oli tullut amerikasta syyskuussa 2010, ja oli katon rajaan asti täynnä tavaraa. Sieltä lähdimme availemaan paketti paketilta tavaraa eri osastoille, jonka käyttötarkoituksen näytin tavaraa annettaessa. Joistakin asioista otin vain yhden malliksi, selitin tarkoituksen ja kysyin, haluavatko he käyttää tätä. Siis ihmisille, jotka ovat tottuneet elämään ilman mitään erikoisuuksia, on hankalaa markkinoida "turhaa" tavaraa, kun pääasiallinen painopiste sairaalassa on, että potilas ei kuole. Muistanpahan tästä eteenpäin, kun sairaalalle tulevaisuudessa jotain lähetän, laitan kissan kokoisilla kirjaimilla mukaan tavaroiden käyttötarkoituksen.

Sattui muuten niin sopivasti, että täällä Ilembulassa on nyt suomalainen eläkeläispsriskunta Aino ja Hannu, koska löydettiin vanha kirjoituskone jota en todellakaan osaa käyttää, mutta Aino ja Hannu käyttivät sitä kun mitäkin iphonea ja opettivat sitten neuvolassa miten se toimii. Tosi näppärää ottaen huomioon, että täällä ei ole läheskään aina sähköä ja muutenkin Nurse Eneah oli hyvin onnellinen kirjoituskoneesta.

Meillä on taas sähkökatko, joten saapi nähdä milloin tästäkin ipadistä loppuu akku. Vesikatko kesti tällä kertaa pari päivää, sillon peruuntui kaikki suunnitellut leikkaukset ja minun suihkupäivä. Vettä tuli taivaalta kuitenkin kuin saavista kaatamalla, koska kolme päivää sitten täällä alkoi sadekausi, ja  nyt sitä  sitten tulee melkein koko ajan ja täysiä. Ihmiset ovat onnellisia kun saavat alkaa viljelemään pitkä kuivan kauden jälkeen. Tässä meidän naapurit viljelyhommissa.

Huomenna lähdemme viikoksi Mufindiin, mutta siellä ei taida toimia netti, joten kierron sitten ensiviikonloppuna taas juttuja Tansaaniasta. Saapi nähdä mitä viikko tuleva viikko tuo tullessaan, jänskättää vähän!

Kilometripostaus

Olen yrittänyt monta kertaa viikon aikana saada kirjoitettua tänne, mutta jostain syystä en saanut kerrotuksi mitään. Hautajaisten jälkeen on ollut yhtä sun toista härdelliä, ja ehkä välillä tiettyjen asioiden suhteen tarvitsee hiukan sulattelua, niin iloisten kuin surullisten asioiden vuoksi. Eli kilometripostausvaroitusta vaan kaikille.

Viime viikolla olin seuraamassa nuoren naisen synnytystä. Kaikki tapahtui luonnolisesti, niin kuin täällä on tapana, mutta äiti ei jostain syystä jaksanut ponnistaa tarpeeksi. Ponnistusvaihe piteni ja äiti pidätti hengitystä jatkuvasti valtavien kipujen vuoksi. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, oli lapsi kauttaaltaan sininen ja veltto. Pulssi oli heikko eikä vauva reagoinut mihinkään ärsykkeisiin. Toinen hoitaja lähti etsimään ambua pesulasta. Kun ambu vihdoin löytyi alkoi ventilaatio tuottamaan tulosta ja vauva alkoi pikkuhiljaa tokenemaan. Olin helpottunut ja lähdin onnellisena kiertämään teho-osastoa paikallisen lääkärin kanssa. 

Teholla oli kuusi potilasta, joista yksi oli ollut meillä viisi päivää aijemmin sektiopotilaana. Potilaan sektio (eli keisarinleikkaus) alkoi normaalisti, ja terve lapsi syntyi maailmaan. Kahta tuntia myöhemmin äiti kuitenkin kiidätettiin takaisin leikkaussaliin, sillä hän vuoti hallitsemattomasti verta ja oli shokissa. Koko leikkurin lattia oli punainen. Hän sai kaksi pussia verta, jota onneksi oli silloin saatavilla. Maha leikattiin uudelleen auki, ja vuotokohtaa etsittiin, mutta turhaan. Niinpä kirurgi sanoi, ettei mitään ole enään tehtävissä, joten potilas suljettiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli jo siinä vaiheessa menettänyt niin runsaasti verta, ettei häntä mikään enää pelastaisi. Olin hyvin hämmentynyt, ja siinä vaiheessa mietin, että kohta on sitten yksi neljän tunnin ikäinen orpolapsi lisää. Rukoilin ihmettä, enkä kestänyt ajatusta siitä että taas yksi pieni lapsi joutuu kasvamaan ilman äitiä. 

Kun sitten viisi päivää myöhemmin kiersin teho-osastoa lääkärin kanssa, huomasin yllätyksekseni että se sama, kuiviin vuotanut nainen oli edelleen elossa! Hän nojaili sängynlaitaa vasten ja oli täysin tajuissaan. Kysyin lääkäriltä, eikö hänen pitänyt olla kuollut, johon lääkäri totesi, että verenvuoto oli lakannut itsekseen ja hän on ihmeen kaupalla virkonnut viime päivien aikana. Tämä sama potilas kotiutettiin tänään, viikkoa myöhemmin. 

Voitte kuvitella, kuinka onnellisena lähdin teho-osastolta takaisin synnärille katselemaan pientä toipilasta, joka ventilaation avulla saatiin paria tuntia aijemmin virkoamaan, ainoastaan huomatakseni, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Vauva oli jätetty paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan hoidettavaksi, jonka työtä seurasi viisi ruotsalaista sairaanhoitajaopiskelijaa. Huomasin ohimennen, että vauvan kynnenaluset olivat oudon näkoiset, sellaiset tummat ja sinertävät. Pyysin paikallista opiskelijaa kääntämään lapsi ja katsomaan lapsen korvanleihtiä, jotka myös osoittautuivat täysin sinisiksi. En tietenkään ollut ikinä ennen nähnyt syanoottista lasta, mutta pediatrian kurssilta muistin sen verran että tajusin mistä on kyse, eli lapsi kärsi hapenpuutteesta. Puhuin paikallisen opiskelijan kanssa ja kysyin, mitä mustat kynnenaluset ja siniset korvanlehdet hänen mielestään tarkoittavat. Hän mietiskeli hetken ja totesi, että oho, joo onhan tämä syanoottinen tosiaan, mutta hän ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota koska hän rupatteli ruotsaisten opiskelijoiden kanssa ja lapsi oli sitä paitsi tiiviisti kapaloitu. Pyysin häntä hakemaan happilaitteen välittömästi ja aloimme hapettamaan lasta tuloksetta. Nappasin lapsen syliin, avasin ikkunat ja keinuttelin pientä tyttöä siinä toivossa, että hän alkaisi virkoamaan. Kello läheni kahtatoista ja paikallinen opiskelija sanoi että hänen on nyt lähdettävä kouluun, eikä hän haluaisi jättää lasta yksin. Hän pyysi minua jäämään, ja sanoi että näytän siltä että tiedän mitä olen tekemässä, "and It's all gonna be fine, just don't leave, okay?" Sanoin että en todellakaan tiedä mitä teen, mutta jos vaihtoehtona on että lapsi kuolee yksin mytyssä kapaloituna pidän mielummin häntä sylissä loppuun asti.

Kaksi ruotsalaista opiskelijaa oli edelleen kanssani huoneessa. Pyysin heitä jäämään, jotta voitaisiin vuorotella lounaan yli. Tästä seuraavasta asiasta olen vieläkin niin kiukkunen, etten tiedä onko tätä edes järkevää kirjoittaa tänne, kirjoitan nyt kuitenkin. Tytöt sanoivat, että he eivät halua olla missään tekemisissä kuolevan lapsen kanssa, eivätkä he halua kantaa vastuuta hänen kuolemastaan. He eivät haluneet ottaa tyttöä edes syliin, vaan lähtivät ja jättivät minut yksin. Soitin Helille tuhannen kiukkuisen avautumispuhelun, en siis ollut vihainen siitä että he jättivät minut yksin, vaan vihainen siitä että he ovat lähes valmiita sairaanhoitajia ja heidän moraalikäsitys on noin vajaa. No, jatkoin hapettamista ja Heli tuli käymään. Siinä vaiheessa oli tapahtunut jonkun näköinen vuoronvaihto, ja paikalle saapui valmis sairaanhoitaja. Hän katseli sylissäni olevaa lasta ja pudisteli päätään, vähän sen näköisenä kun miltä ihminen täällä näyttää sanoessaan "poole", eli "olen pahoillani." 

Tilanne päättyi onnellisesti, kun vaihdoin vauvalle kuivan kapalon. Taputtelin ja kuivailin lasta, kun tyttö yllättäen alkoi itkeä ja virkosi. Olin niin onnellinen ja helpottunut, että en varmaan ikinä enää tulee kokemaan tuota tunteiden vuoristorataa uudelleen. Tosin oikeasti tilanne valkeni minulle vasta myöhemmin, tuntuu että minulle tuli pikkupaniikki vasta jälkeenpäin, koska itse tilanteessa otin aika rennosti, kuten kuvasta näkyy.

Muuta tapahtunutta tällä viikolla: 

Tänään näin elämäni ensimmäisen abortin. Kuten en ikinä ennenkään ole tuominnut ketään joka tekee abortin, en tuomitse nytkään. Mutta uskon, että aika moni äiti päättäisi pitää lapsen, jos he tietäisivät miltä kaavinta näyttää. Abortti on täällä laitonta, ja kaavinta suoritettiin koska äiti oli joko itse, tai kadulla yrittänyt aborttia.

Teholla oli myös potilas joka oli tuotu lähes reagoimattomana sairaalaan. Hän oli saanut kuulla, että hänen tätinsä on kuollut, ja mennyt tajuttomaksi. Tässä taas saa mietiskellä ihmismielen kummallisuuksia, sillä teholle tullessaan potilaan GCS eli Glascow Coma Scale oli 4/15. Seuraavana päivänä potilas oli taas tajuissaan eikä misään koomasta tietoakaan. 

Muuten meillä on täällä Hellun kanssa oikeen letkeetä, käytiin mm. Dalladalla-seikkailulla Njombessa, josta enemmän Helin blogissa lets-just-go.blogspot.fi

                       Brofist nipo Njombe!

All for now! Ehkä joku todella jaksoi lukea tämän kilometripostauksen. Kwaheri! 

"We love you, but God loves you even more"

 Suru saapui Ilembulaan eilen, kun ystävämme Alatupela kuoli pitkän kamppailun jälkeen. Alatupela kuului palliative-care hoidon piiriin, ja kävimme Nurse Aidan kanssa hänen luonaan joka toinen päivä. Hautajaiset pidettiin hänen kotikylässään Iguassa koko kylän voimin. Kirkon jälkeen kävelimme pitkänä saattueena hautuumaalle, ja istuidumme puun juurelle kuuntelemaan hautaansiunausta. Musiikki ja rytmit ovat afrikkalaiseen tapaan iso osa seremoniaa. On ihana taas jälleen kerran huomata kuinka iso perhe tämä kylä on.

    Vas. Nurse Aida, Heli, Alatupelan veli, Äiti, sisko, minä, tädit ja enot.

                               

Kaikki vievät perheelle lahjan, ja äidille viedään tavallisesti kanga, johon on kirjoitettu suruvalittelu. Meidän antamassa kangassa luki kutakuinkin näin: "Tulimpenda ila mungu kampenda zaidi yetu sisi", eli "We love you, but God loves you even more". Olin valokuvannut Alatupelaa pari viikkoa sitten, joten käytiin eilen illalla Helin kanssa makambakossa teettämässä kuvat. Oli ihanaa pystyä antaa jotain erityisen tärkeää perheelle. Eihän ihmisillä täällä ole tavallisesti valokuvia itsestään.

Hautaansiunauksen jälkeen kävelimme peltojen läpi Alatupelan kotiin. Meidät otettiin vastaan kunniavieraina ja pääsimme suremaan muun perheen kanssa taloon sisään. Oli sydäntä särkevää istua pienessä majassa ja nähdä Äidin tuskaista itkua. Siinä pienessä huoneessa oli minun laskujeni mukaan meidän lisäksi 32 ihmistä, eli siskot, veljet, enot ja muut lähisukulaiset. Hautajaisissa oli n. 300 henkeä, eli täällä suree kirjaimellisesti koko kylä. Kaikille tarjottiin lämmin ruoka.

                               

Tässä vaiheessa olisi varmaan myös hyvä mainita, että 17.12 klo 10-14 Kokkolan lähetyssopissa on mahdollista tukea palliative care:in, sekä orpokodin toimintaa ostamalla kahvia ja pullaa. Kaikki tuotot menevät lyhentämättömänä perille.

Ilembulan naurua ja hämmentäviä hetkiä

Olen nyt työskennellyt leikkaussalissa neljä viikkoa, enkä tiedä sopeudunko enää ikinä suomalaiseen sairaalaan. Tietyt asiat ovat täällä niin päin honkia, etten tiedä pitäisikö oikeasti itkeä vai nauraa. Tämän sairaalan hygieniatasosta kertoo se, että leikkaussalissa pörrää kärpäsiä eikä mikään ole kertakäyttöistä, paitsi kanyylit. Spinaalineulat ja intubaatiossa käytettävät nielutuubit pestään käytön jälkeen. Steriilit liinat ovat täällä pesunkestäviä kangasliinoja, joten suomalaisiin olosuhteisiin verrattuna ainoa yhdistävä tekijä on tummanvihreä väri.

Olen kuitenkin saanut nähdä paljon, ja jo nyt paljon enemmän leikkauksia kuin viime harjoitteluni aikana päiväkirurgialla. Täällä ei pahemmin tutkita, vaan leikataan maha auki ja katsellaan mitä tehdään. Gastrokirurgisia ja gynekologisia leikkauksia on lähes päivittäin, joten näen lähes joka päivä sektion, mikä on minun "lemppari"-leikkaus. Se miten täällä vauvaa ja äitiä hoidetaan on niin absurdia näin suomalaisen näkökulmasta, että en taaskaan tiedä onko itkun vai naurun paikka. Viimeisinä kertoina olen itse hakenut lapsen syliin lämmittelemään kun vauva jätetään syntymän jälkeen pyödälle myttyyn. Äidit eivät useinkaan ole erityisen tunteikkaita sektion aikana, eikä heitä huomioida erityisemmin. Kirurgia onnitellaan ensimmäisenä lapsen syntymän jälkeen. Palaan tähän asiaan joskus myöhemmin...

Hämmentävin leikkaussalikokemukseni oli tässä viikko sitten, kun olin katsomassa kohdunpoistoa, eli TAH:ta. Leikkaus oli juuri alkanut kun saavuin saliin. Vahdin tippapulloa ja keskityin anestesiakaavakkeen täyttelyyn, kun suureksi yllätyksekseni mahasta vedettiin ulos vauva! Olin tulkannut leikkaustaulun väärin, mutta oli hieman hämmentävä tilanne. Nauroin niin paljon, että hepulilleni ei tahtonut tulla loppua. 

Päivät täällä ovat niin samanlaisia, että minulla ja Hellulle kaikki tapahtui "eilen". Meillä ei yleensä ole mitään käsitystä viikonpäivistä. Ainoat ajat joista täällä tarvitsee olla tietoinen on ruoka-ajat, kl. 8, 13 ja 18. Tänään olimme savannilla kuljeskelemassa ennen auringonlaskua. Maisemasta tulee lähinnä mieleen leijonakuningas leffa. Koin muuten pienimuotoisen "ahaa"-elämyksen kn Hellu hertoi, että esim "Simba" tarkoittaa swahiliksi leijona. It all makes sense now! 

Eilen pidimme semi-tyttöjenillan meidän rappuulla. Siihen kuului asianmukaiset juotavat ilman syötävää täysikuun valossa. Aijemmin illalla kokkailimme hampurilaisia yhdessä meidän "mamojen" kanssa. Oli kieltämättä hämmentävimmät hampurilaiset ever, mutta maku oli melkein oikea ja se tunne kun saa syödä jotain "normaalia" mihin ei ole lisätty esim. porkkanaa tai inkivääriä vääriin paikkoihin on sanoinkuvaamattoman mahtava. 

Ellu ja Hellu kittää ja kuittaa. 

Ps: Kiitos Julia! 5 metriä harsokangasta ja muuta tarpeellista orpolaan tuli perille. Lähetyksessä kesti 10 päivää. Alle 2kg paketit tulevat nopeammin, kun niitä ei tarvitse tullata.